Jäämeri ei jäädy

Varanginvuonon vesi aaltoilee jääreunoja vasten. Nousuveden aikaan vahvansiniseltä mereltä saapuu aaltorintama, teräväreunainen ja määrätietoinen. Aallon harja murtuu valkeaksi vaahdoksi, kun se ylittää särkymispisteen. Valkoinen vaahtoviuhka rytmittää maiseman, se kuuluu asiaan.

Mikä tunne pyrkii mieleeni? Miksi liikutun, kun näen veden liikkeet?

Meren voima muistuttaa minua haavoittuvuudestani. Minulla kuten muillakin ihmisillä on murtumispisteeni. Aaltojen rytmi ja rantaan purkautuva voima herättää myös ilon ja rauhan. Meri pysyy, vaikka vuodenajat ja rannan kulkijat vaihtuvat.

Toisessa lahdessa samoilevat vaalean- ja tummanharmaat sumupatsaat. Rannan ja tunturin välisellä kapealla maakaistaleella on harvakseltaan taloja, ihmisten ja eläinten asumuksia. Puut ja kaikki rakennelmat peittyvät kuuraan. Hengitän raakaa, kosteaa ilmaa.

Matala valkea aita erottaa rannan kivikosta pienen kirkon ja hautausmaan. Sumu kiteytyy metallisten ristien pintaan valkeaksi kerrokseksi. Se näyttää pehmeältä, mutta sinertävä väri paljastaa pistävän kylmyyden.

Jätän hyytävän vuonomaiseman heille, jotka pystyvät elämään täällä. Kuulen, että he kulkevat viimassakin villapuseroissa ja avokäsin. Jään kyselemään, millaista on asua Jäämeren rannalla. Millainen ihminen pärjää täällä?