Kaa, Leena ja minä
Tapasin Kaan Oulun kauppahallin kahvilassa noin vuosi sitten.
Olimme Leenan kanssa syöneet lohikeittoa, vetäneet esiin vihkot ja kynät, päättäneet kirjoitusaiheen ja antaneet kynän viedä. Olimme lukeneet harakanvarpaamme ja juttelimme juuri aiheesta ja aiheen reuna-alueista, kun harmaatukkainen iäkäs nainen kysyi seurueelleen tilaa pöydästä. Hänen mukanaan tulivat poika, pojan vaimo ja noin yksivuotias tyttö. Kaa puhui pojalleen ruotsia, miniälle englantia, pikkuisen kieltä en muista. Miniä puhui tytölle jotain aasialaista kieltä. Tytön vanhemmat kommunikoivat englanniksi.
Kaa Eneberg kiinnostui heti puuhastamme ja kävi nopeasti ilmi, että hän oli ruotsinsuomalainen toimittaja, joka on työskennellyt Hufvudstadsbladetille, Dagens Nyheterille ja United Press Internationalille.
Kerroimme Kaalle, että meillä on tapana tavata kerran kuussa kirjoittajatreffeillä. Kerroin siitä, kuinka nopea, muutaman minuutin mittainen työskentely vie kiinnostaviin ajatuskerroksiin ja saa jotain uutta esiin.
Kysyimme Kaan elämästä, ja hän kertoi menneensä Ruotsiin sotalapsena. – Oletko kirjoittanyt oman tarinasi? – En ole vielä ehtinyt.
Kaa huomasi ihmettelevän katseeni. – Minulla on vielä paljon kirjoitettavaa Neuvostoliittoon 1920-luvulla menneistä ruotsalaisista. Olen tutkinyt heidän kohtaloitaan ja minun pitää kertoa siitä. Kaa sanoi julkaisseensa aiheesta neljä kirjaa ja kääntäneensä suomesta ruotsiksi yhden aiheeseen liittyvän teoksen.
Totesimme, että aika näyttää, ehtiikö hän päästä käsiksi omaan elämäntarinaansa.
Mitä kirjoitan
Kaa antoi minulle lisää syitä kirjoittaa omasta ja sukuni elämästä. Vain minä voin näyttää oman kokemukseni. Miksi se tuntuu vähemmän tärkeältä kuin muiden kokemukset? Tarvitseeko sitä kertoa?
Minä(kin) voin olla se, joka kertoo sukuni tarinaa. Voin puhua esimerkiksi äidistäni, joka Kaata nuorempana lähti Ruotsiin sotalapseksi ja palasi takaisin vuoden kuluttua. Hän kävi Ruotsin mamman perheessä vielä kaksi kertaa siskonsa kanssa, neli-viisivuotiaana ja kouluiässä. Äidin kertomukset ovat minun, sisarusten, tätien ja enojen, serkkujen sekä Ruotsin "sukulaisten" muistissa, valokuvissa ja arkistoissa pieninä palasina. Ne odottavat kokoamista ja sitä, että ikävä, suru, epätietoisuus, viha, pelko, toivo, rakkaus, helpotus... koko tunnekirjo saavat tilansa.
Minä ihailen Kaan sinnikkyyttä nostaa esiin vaiennetun ihmisryhmän kohtalo. Hän asettaa heidän tarinansa omansa edelle. Ihailen myös Kaan ikätoverin, Leenan sinnikkyyttä. Hän jatkaa oman tarinansa kertomista ja ymmärtämistä. Jossakin siellä välissä näen oman aiheeni.
–
Kuvassa Maija-täti ja äitini Liisa Katrinebergissä. Kuva on Petterssonin kotialbumista.