Häpeätkö

Joskus traumaattiset kokemukset saattavat olla niin häpeällisiä tai järkyttäviä, että niistä on lähes mahdotonta puhua kenellekään. Sitä ikään kuin häpeää jo häpeäänsäkin, sitä mikä ei kuuluisi uhrille – ei pienelle eikä jo aikuiseksi ehtineellekään. (Maru Hannele)

Häpeästä ei ole helppoa kirjoittaa, koska aihe ei ole miellyttävä. – Mitä tuosta välität? Anna sen jutun jo olla. – Sinä olet aivan hyvä. Toisen on helppo näin sanoa ja rohkaista, mutta jos häpeä asuu sinussa, sanoihin on vaikea uskoa. Koet ehkä olevasi ruumiillistunut, kävelevä häpeä.

Mutta, ihminen on taitava sopeutumaan, kuka muuttuen trauman edessä näkymättömäksi kuka häiriköksi. Toisesta tulee pelokas, toisesta ikuinen kapinoitsija. Toiset hakevat kadotettua turvaa ja rakkautta ylimiellyttämisellä ja sitä kovemmin mitä kovemmin trauma sisällä huutaa tulla kuulluksi. (Maru Hannele)

Mistä jatkuva häpeän tunne voi syntyä?

Lähtisin selvittelemään häpeää perehtymällä taustaan sukupuun avulla. Millaisia vaiheita perheesi on elänyt? Millaiseen tilanteeseen synnyit? Olitko toivottu lapsi? Miten äitisi voi? Millaiset olivat vanhempiesi välit? Onko suvussa häpeää perintönä jo edelliseltä sukupolvelta? Väärä aate, konkurssi, rikollisuutta, juoppoutta, mielisairautta, aviottomia lapsia, väkivaltaa, rintamakarkuruutta?

Entä oma elämäsi. Mitä olet kokenut? Saitko kasvaa lapsena aikuisten huolehtiessa tarpeistasi ja turvallisuudesta? Jouduitko arvostelun, nälvimisen, pilkan, jopa vihan kohteeksi? Miten sinun kehoosi suhtauduttiin? Saitko kasvaa teini-iässä rauhassa vai loukkasiko joku rajojasi? Opitko että et ole arvokas, mielipiteesi ei ole tärkeä, vaan se on mitätön, tyhmä ja hävettävä? Opitko että kehosi on hävettävä? Halusitko peittää naiseuden merkit tai aikuistumisen merkit? Häpesitkö taitojasi tai osaamattomuuttasi, mielenkiinnon kohteitasi? Mitätöitiinkö maailmankuvaasi?

Häpeä, viha, suru, ymmärrys, anteeksianto

Oletko sittemmin, aikuisena, huomannut että sinulla ei oikeastaan ole syytä häpeään? Sinä kannat loukkaajasi kuormaa. Hänen tekonsa oli väärä ja ruma. Häpeä kuuluu hänelle, ehkä jopa joillekin kaukaisille ihmisille sukupolvien taakse.

Voit löytää häpeän lähteitä ja riisua häpeän taakkaa puhumalla siitä, kirjoittamalla, tekemällä kuvia, liikkumalla, laulamalla. Huomaat, että olet arvokas. Sinun kehosi, taitosi ja elämäsi ovat ainutlaatuiset ja arvokkaat.

Häpeän riisuminen herättää usein vihan häpeän aiheuttajaa kohtaan, kun tajuat, mitä väärää sinulle on tehty. Viha vaatii ulospääsyä, ettei se jää haavoittamaan ja masentamaan sinua. Etsi rakentavat keinot tyhjentää vihasäiliösi.

Vihaa seuraa usein suru. Suret menettämääsi hyvää, sitä elämää mitä et voinut saada.

Jossakin vaiheessa huomaat, että häpeä, viha ja suru ovat lieventyneet. Ehkä alat ymmärtää tekijää, ehkä näet hänet myös sukupolvien ketjun lenkkinä, uhrina. Suvun taakka voi olla ankara.

Kun annat hänelle anteeksi, voit lopulta sanoa, että rakastat. Matka häpeästä rakkauteen on pitkä.

Onnekseni, ajoissa, tuli tietoisuus suuri taustasta oman isäni.

Sillä, ilman tätä – historian avaamista ja ymmärrystä

– ei mieleni kait

ois anteeksiantoon yltänyt.

Ilman syvää mielen ymmärrystä,

en pystymään kait olis, hänen ruumista hellästi vaatettamaan [...] (Maru Hannele)

–

Sitaatit:

Maru Hannele: Älä vihaani pelkää älä häpeääni häpeä. PROMETHEUS kustannus Oy, 2017.

Luettavaa:

Ben Malinen: Elämää kahlitseva häpeä, Kirjapaja 2011. Elina Reenkola: Nainen ja häpeä, Minerva 2014.

Janne Viljamaa: Hirveä häpeä, Atena 2018.