Ilo

Oli tyttönen, nuori ja naurava, isän ja äidin rakastama. Tyttö kasvoi niin vanhaksi että tuli aika mennä naimisiin. Kenpä puolisoksi?

Oli myös poika, nuori ja iloinen, äidin ja isän rakastama. Poika kasvoi niin vanhaksi että oli aika etsiä puoliso. Kenpä vaimoksi?

No, tyttönen ja poika kohtasivat toisensa metsätiellä, rantatien varressa. Kohtasivat ja katsoivat toistensa silmiin. Näkivät siellä oman kuvansa ja rakastuivat. Menivät naimisiin, perustivat perheen.

Iloinen tyttö ja iloinen poika elivät, kasvattivat lapsiaan, rakensivat kotia. Kiersivät kaarsivat maailmalla kodin takia, lasten takia. Maailma oli suuri ja matkat pitkiä. Iloinen tyttö ja iloinen poika joutuivat etäälle toisistaan, matkan päähän, vieraille maille.

Kotona lapset ihmettelivät missä on isä, missä äiti.

Iloisen tytön nauru ehtyi. Iloisen pojan hymy katosi.

Kun he tapasivat metsätiellä rantatien reunassa, he näkivät toistensa silmissä oman kuvansa, totiset kasvot. – Miksi et naura minulle? kysyi tyttö. – Mitä olen tehnyt? uteli poika.

Tyttö istui pojan viereen metsätien penkalle rantatien laitaan. – Minne kadotit ilosi? – Se hävisi maailman pitkille teille. Minne sinun ilosi katosi? – Se loppui kotiinpaluuta odottaessa.

– Miksi kuljit maailman teitä? – Sinun takiasi, lasten takia. Että olisi elanto. Miksi sinä kuljit? – Sinun takiasi, lasten takia.

Vaikenivat. Katsoivat toistensa silmiin, näkivät oman kuvansa. Sen takana näkivät toisen kuvan.

– Nyt vasta näen kuka olet, tyttö sanoi. – Nyt minäkin näen sinut, poika huomasi.

Nousivat yhdessä metsätieltä rantatien laidasta, yhdessä kävivät kotia lasten luokse.

Lapset näkivät heidän tulonsa. – Isä tulee! Äiti tulee!

– Mikä on silmissäsi äiti? Mikä sinulla isä?

Tosiaan, ilo kirveli silmissä äidillä ja isällä, sen lapset näkivät.