Käsi tassussa – tieni kirjallisuusterapian pariin

Nalle Karvatassu on ihmeellinen: hän menettää äitinsä, mutta säilyttää toiveikkuuden ja leikkisyyden.

Ei toki yksin, vaan ystävällisen pikkutytön, Lailan, vekkulin iloisen torventoitottajan ja sydämellisen isoäidin huolenpidossa.

Nalle Karvatassu lähtee maailmalle (Gösta Knutsson 1949), on kirja, jota luin pikkutyttönä. Pikkunalle herää talviunilta ja huomaa, että äitiä ei näy. Hän lähtee tallustelemaan metsään ja osuu junaan, joka on pysähtynyt metsän keskelle. Isoäitinsä kanssa asuva kymmenvuotias Laila ottaa nälkäisen pikkuisen huomaansa, kun lukee lehdestä, että pennun emo on ammuttu.

Surullisen alun jälkeen kirja naurattaa lapsenmielisellä totuudenpuhumisella ja sanaleikeillä sekä nokkelilla juonenkäänteillä. Kaikkea sävyttää lempeä hyväksyntä ja heikomman puolella olemisen eetos. Tärkeässä osassa ovat myös Lisbeth Holmbergin humoristinen piirroskuvitus ja Terttu Liukon rikas suomennos. ”Kui toi ovi tommottos aukenttus?” kysyy Viilasen pappa, kun Laila saa putkan oven auki omalla avaimellaan. Lause jäi pysyvästi mieleen Oulun murteen puhujalle.

Kirja oli unohtunut lapsuuden hämärään, kunnes löysin sen Pyhäjoen kirjaston lastenkirjahyllystä viitisentoista vuotta sitten.

”Nalle Karvatassu”, säpsähdin ja lainasin kirjan.

Illalla asetuin nuorimpien kanssa lukemaan ja kerroin, että luin sitä jo lapsena. En päässyt alkua pidemmälle, kun aloin itkeä. Itku tuli siinä kohdassa, missä pikkunalle huomaa äidin kadonneen. ”Eikö äiti kuule, täällä huutaa Nalle Karvatassu!”

”Mikä sinulle tuli?” kysyi tyttäreni. Ihmettelin itsekin.

Kohta muistin. Olin pikkutyttö, jonka äiti joutui kuukausiksi Päivärinteelle, keuhkotautiparantolaan. Tyttö, joka kertoman mukaan ei ikävöinyt, joka oli reipas, mutta jolla oli maha kipeä. Pääsin katsomaan äitiä muutaman kerran, mutta en saanut koskea äitiin.

Minun äitini palasi kotiin sairaalasta. En tiedä, tajusiko äiti, millaisen lahjan hän antoi lapsille ostaessaan Nalle Karvatassun. En voi kysyä asiaa äidiltä enää. Luin kirjaa itselleni ja pikkusisaruksille. Veljelleni luin sitä julmasti, sillä tiesin, että Petri alkaa aina itkeä siinä kohdassa, jossa sanotaan: ”SUURI NAARASKARHU AMMUTTU KAHDEN PENINKULMAN PÄÄSSÄ VASKINIEMESTÄ”. Petri itki, minun ei tarvinnut itkeä. Kirja antoi meille kummallekin mahdollisuuden surra – mutta myös luvan nauraa ja pilailla typerien aikuisten, kuten poliisikonstistaapeli Kypärän kustannuksella. Lain nimessä.

Nalle Karvatassu talutti minut kirjallisuusterapian maailmaan. Se näytti kirjan mahdin, joka yltää vuosikymmenien päähän. Itku tuli vasta neljäkymmentä vuotta myöhemmin, kun kolmevuotiaana kokemani kuolemanpelko ja menetys sai sitä tilaa, jonka se vaati.

Nalle Karvatassun taluttamana tein myös pro graduni ”Eikö äiti kuule? Täällä huutaa Nalle Karvatassu!” Psykoterapeuttinen lastenkirja. --- Minua pyydettiin kirjoittamaan kirjallisuusterapiasta oman kokemuksen kautta. Artikkeli ilmestyi lastenkirjallisuuden Virikkeitä-verkkolehdessä 4/2017. Lehteä julkaisee IBBY Finland ry, joka ajaa lasten - ja nuortenkirjallisuuden asiaa Suomessa ja ulkomailla.