Kirjoittaminen on houkutteleva matka — prosessin reflektointia

Jatuli Saana-tunturin laella. Kirjoittaminen on houkutteleva matka kuten jatulin kävely.

Olen pitänyt taukoa kirjoittamisesta pääsiäisen juhlapyhien aikana. Viime koulutuskerralla saamani kysymykset ja kritiikki synnyttivät mieleen hiljaisen pyörteen, joka liikuttaa yhä. 

Miten voisin laventaa tekstiä? Millainen teksti syntyy minulta luontaisesti? Voinko mennä siitä, missä ruoho on vihreää ja polku minun kropalleni sopiva? Saanko nauttia matkasta? Voinko kirjoittaa ja tarinoida?

Vai onko tämänkin työn tunnuttava luissa ja lihaksissa, kipuna ja kolotuksina, tietämisen, oikeassa olemisen ja vastuun paineena?

Saan sitten juttukaveriksi ystävän, joka tuntee minut ihmisenä ja kirjoittajana. Tuskailen hänelle, että kirjoittaminen jumittaa nyt kunnolla. En saa tekstiä lentoon. PItäisikö minun muuttaa tyyliä?

— Niin juuri. Tietokirjoittaminen rajoittaa sinua. 

— Toisaalta tiedän kyllä, että tietokirjakin voi olla kertova, tarinallinen.

Muistan kurssilla esiteltyjä narratiivisia tietokirjoja, joita ei malta lopettaa kesken.

Sitten nojaudun kahvilan pöydän yli.

— Entä jos kirjoitan tarinan, jossa kerron tunnesukupuusta ja terapeuttisesta kirjoittamisesta. Siinä olisi eri henkilöitä. Vaikka joku matka.

Potkaisen kahvilan lattiaan pultatun pöydän jalkaa ja kahvia läikähtää lautaselle. Jotain tuntuu avautuvan päässäni.

Ystävä saa heti kiinni ajatuksesta.

— Vaikka Lapissa vaelluksella?

— Ehkä pitää sitten lähteä Lappiin, että pystyn kuvailemaan ympäristöä oikein, innostun.  

Näen mielessäni vaivaiskoivurinteet ja varvikon, mökin tuntureiden sylissä. Puro lurittelee lähistöllä. Kuljen varvikon läpi tallattua polkua. 

Kenet kirjoitan keskustelukaveriksi? Millaisia ihmisiä tapaan ja mistä he haluavat kysyä?

Vai rakennanko kirjaan metaforisen matkan? Meneekö tämä jo liian luovaksi?

— Lappi voisi olla luonteva ympäristö dialogeille, palaan mielkuvamatkaltani kahvin ja ystävän seuraan. — Kirjoitan ajatukset heti muistiin. 

Se jokin, joka aukeni päässäni, tuntuu keveytenä hartioissa. Minun ei tarvitse luennoida eikä opettaa. Voin kertoa ja keskustella. Vastata kysymyksiin ja kysyä itse. Sellainen kirjoittaminen tuntuu houkuttelevalta mahdollisuudelta.

Jatkan kirjoittamista ja pidän mielen avoimena keveydelle ja mahdollisuudelle. Muistan, kuinka vapaa kirjoittaminen on näyttänyt minulle suuntaa ja auttanut valitsemaan minulle sopivan polun. 

Kirjoittamalla olen myös sopeutunut niihin polkuihin, joita en ole voinut valita itse. Tästä tulee ennen kokematon matka.